Always on my mind, always in my heart

Kerronpas tänään jotain mikä muutti mun elämän kokonaan. 7. kesäkuuta 2003 mun nuorin sisaruksista kuoli. Sen kuolinsyy oli tuntematon, eli tällöin sitä nimitetään pikkulapsien tapauksissa kätkytkuolemaksi. Kätkytkuoleman syytä on koitettu selvittää ja ainakin yks teorioista on, että nukkuessaan vauva vaan kuvittelee olevansa takaisin äidin mahassa ja lopettaa hengittämisen.

Muistan siitä päivästä oikeastaan aika vähän ja sen jälkeisistä päivistä vielä vähemmän. Olin kaverin luona yökylässä ja äitin piti tulla hakemaan neljän aikaan. Mulle tuli jo aamupäivästä outo olo ja koitin soittaa kotiin, että tulkaa hakemaa, mutta puhelimeen vastattiin ja sanottiin, ettei nyt kerkeä puhumaan. Oli pakko lähteä kävelemään kotiin. Sitä tunnetta ei voi ees kuvailla, kun kävelin ja näin miten helikopteri laskeutu jonnekkin meidän lähelle, poliisit ajaa ohi ja sitä mietti vaan päässään, että mitä täällä tapahtuu? Kummitäti tuli sitten hakemaan mua, ja kun istuin autoon se sano vaan, että:" Pakko kertoa nyt ennenkun ollaan teillä, ettet järkyty niin paljon, mutta Jenni... niki on kuollu." Koko automatkan istuin hiljaa, enkä ajatellut mitään. Pääsin kotiin missä äiti istu nojatuolissa Niki sylissä, kapaloituna peittoon. Menin äitin luokse ja muistan, että se sano vaan: " Laitetaan Nikin varpaille peitto, ettei palellu."

Seuraavat päivät olin mun tädin luona. Istuin serkun huoneessa ja katoin semmosta lasten kattolamppua ja kuvittelin, että Niki keinuis sillä lampulla. Kaks päivää istuin vaan, mietin että miten tämmöstä voi tapahtua. Ei pienten lasten kuulu kuolla? Mitä pahaa ne on mukamas kerenny tekemään, että ne viedään pois? Mitä pahaa me oltiin tehty, että Niki vietiin meiltä pois? Kahdeksan vuotta kulunut enkä ole vieläkään saanu vastausta.
Tiedän, etten tule koskaan unohtamaan eikä kipu koskaan katoa ihan täysin. Sen kanssa vain on opittava elämään.

Niki 

 

 

                            Rakastan sinua pikkuveli, enkä koskaan unohda <3